Rakastan Suomen vuodenaikoja jokaista omalla tavallaan, mutta erityisesti sydäntä sykähdyttää kaksi eri taitekohtaa: kun talvi kääntyy kevääksi ja kun kesä vaihtuu syksyksi. Nyt on käsillä tuo jälkimmäinen hetki, kun luonto pukee ylleen syksyn sävyjä. Aurinkoiset mutta viileähköt, jopa pakkasenpuraisemat, väriloiston kyllästämät syysaamut ovat parasta mitä Suomen sääolosuhteet voivat minulle tarjota.
Nyt on tosin ollut poikkeuksellisen lämmin alkusyksy - niin lämmin, että syyskuun ensimmäinen päivä Ärjän saaren hietikoilla tuntui aivan kuin sitä olisi viettänyt keskellä heinäkuun kuumimpia helteitä. Hiekka poltteli varpaissa, aurinko porotti ihoa ja vesikin oli varsin lämmintä. Ajatella, edelliskertainen visiitti tuossa Oulujärven paratiisisaaressa ajoittuu minulla jonnekin kauas varhaislapsuuteen. Oli siis jo aikakin käydä fiilistelemässä saaren jylhää kauneutta.
Ja verrattuna kuumimpaan kesäsesonkiin, saatiin olla nyt verrattain rauhassa ja oikeasti nauttia hiljaisuudesta, sillä saarelle oli rantautunut meidän lisäksi vain muutama muu venekunta.
Samalla käytiin vesiteitse myös Paltamossa ja muutenkin ajeltiin pitkin poikin Oulujärveä. On meillä kyllä kaunis vesistö täällä Kainuussa!
Kuten olen tiettäväksi tuonutkin jo aiemmin, viime aikoina on ollut pakko (nyt jo ihan lääkärin määräyksestä pakko) hillitä työtahtia ja keskittyä myös muihin elämän osa-alueisiin. Minulla on ikuisuusongelma itseni kanssa, kun teen töitä kaikki tai ei mitään -mentaliteetilla. Joko annan itsestäni 100% tai 0%. Kun minulla on into johonkin, teen sitä niin tohkeissani ja niin suurella intensiteetillä, että kaikki muu ympärillä tahtoo unohtua ja ne sata rautaa tulessa hehkuu punaisena. Sitten tulee aina se pakollinen stoppi jolloin otetaan vähän aikalisää ja sama alkaa pian alusta. Milloinkahan sitä oppii? Ehkä joskus - tai sitten on vain hyväksyttävä se että tämä on minun tapa tehdä asioita ja sillä hyvä. Ihan kuitenkin psyykkeen ja fysiikankin kannalta olisi toki mukava luovia niin, että löytyisi edes jonkinsorttinen tasapaino tähän touhuun eikä tarvitsisi aina sukkuloida äärilaidasta toiseen.
Tässä happitauolla huilatessani olen ladannut akkuja liikkumalla luonnossa ja oikeasti pysähtymällä ympäröivän maailman ääreen. Olemalla pitkiä hetkiä yksin ja hiljaa ja hengittelemällä vain. Mietiskellyt syntyjä syviä makkaratulien äärellä ja pitkästä aikaa myös kuvannut ihan vain omaksi ilokseni. Sitä niin helposti arjen pyörteissä sulkee silmänsä kaikelta kauniilta ja hyvältä mikä meitä ympäröi, mutta joka helposti hautautuu kaikkien kiireiden jalkoihin.
Kesän aikana luovuus tuntui tukahtuneen tyystin ja kuvaamisesta alkoi tulla rutiinilla alta pois hoidettavaa suorittamista, mikä aiheutti myös sen että kamera tuntui vaikealta ottaa käteen pakollisten työkeikkojen ulkopuolella. Ennen otin sen aina mukaan lähtiessäni vaikkapa ajelulle tai jonnekin retkelle, mutta huomasin vaivihkaa jättäväni sen aina kotiin ettei vaan tarvitse kuvata. Se pisti miettimään - en halua tehdä mitään, mihin minulla ei ole aitoa intoa ja mitä kohtaan en tunne rakkautta. Haluan olla tyytyväinen työni jälkeen ja seistä sen takana, ja jos alan tehdä sitä puolivillaisesti vain lonkalta, on se väärin sekä asiakasta että itseäni kohtaan. Siksi annoin - ja annan edelleen - itselleni aikaa ottaa uutta lähestymistä koko työhön ja onkin ollut ilo huomata että minusta ja kamerasta on alkanut taas tulla kaverit.
Eräs viisas mentori minulle vasta sanoi kun avasin omaa elämäntilannettani hänelle vähäsen, että koetapa luoda itsellesi sellainen kiireettömyyden tunne. Minulla kun on hyvin vahva taipumus hötkyillä joka paikkaan. Kävelen aina puolijuoksua ja viiletän selkä märkänä paikasta toiseen hoitaen asiat äkkiä "kun on kiire". Yleensä kun tarkemmin miettii, mitään kiirettä ei edes ole. Ja jos onkin, se on yleensä ihan itse aiheutettua, kun jätän asioita vähän viime tippaan ja organisoin niitä liian lonkalta ja lennosta.
Koetin sitten testata tätä kiireettömyyden tuntua tekemällä asioita tarkoituksellisen verkkaisesti. Jättämällä menojen väliin enemmän tyhjää ja kävelemällä välillä hitaammin, pysähdellen istumaan ja ihmettelemään välillä. Ja sillä on ollut muuten iso vaikutus mielialaan! Stressikäyrä on selvästi ollut laskemaan päin kun ei ole enää harpponut hampaat irvessä joka paikkaan. Loppupelissä en ole ajassa hävinnyt näin menetellen edes paljoa, mutta säästänyt hermojani roppakaupalla - ja saanut sille ajalle enemmän vastinetta, kun kaikki ne kiireessä helposti huomaamatta jäävät asiat ovat nousseet näkyviin. Jätän sen sykkeet korkealla viilettämisen enemmän sinne lenkkipolkujen varrelle.
Toivottavasti muillakin syksy tuo mukavia tuulia tullessaan eikä alati lisääntyvä pimeys paina mieltä maahan. Itselle se ainakin antaa hyvän syyn painautua huovan alle, poltella kynttilöitä ja takkatulia sekä lukea hyviä kirjoja ja lehtiä. Pääsee maadoittumaan ja lepuuttamaan mieltä hektisen kesän jälkeen.
Kuvatuoterintamalta kuuluu pian uutta, sillä tulossa on useita uusia tuotteita nyt lähipäivinä. Ole kuulolla ja seuraile some-kanavia jos niistä ja muusta haluat ensitilassa tietää.
Kuulemisiin,
Anu