Niin se vaan taas vaihtui vuosiluku että vilahti vaan.
Ei auta mikään; sieltä se tulee, olipa valmis tai ei:
meikäläisen neljäskymmenes tällä telluksella tallusteltu vuosi nimittäin.
Luulin aina nuorempana olevani sinut ikääntymisen kanssa, mutta nyt kun keski-ikä kolkuttelee nurkan takana, alkaakin puntit tutista. Miksi - sitä olen miettinyt itsekin. Järjellä ajatellen tämähän on mitä suurin juhlan paikka, sillä yksikään päivä ei todellakaan ole millään muotoa itsestäänselvyys ja jokainen eletty vuosi pitäisi ottaa riemulla kiljuen vastaan. Aikani asiaa aprikoituani tulin siihen päätelmään että en kertakaikkiaan tunne itseäni sen ikäiseksi kun syntymäaika väittää. Kun oma mieli sanoo yhtä mutta koruton lukema paperilla toista, kyllähän se hämmentää huimaa ihmismieltä.
Ei auta, vaikka kuinka hokee mielessään, miten nelkyt on kuulemma uus kolkyt ja mitä näitä nyt on. Paperilla se nelkyt on kuitenkin nelkyt ja yhteiskunta odottaa tämän ikäisen olevan jo vastuullinen, tuottava ja tunnollinen kansalainen, joka kiltisti sulautuu rooliinsa reippaana suorittajana eikä maalaile taivaanrantoja tai haahuile haavemaailmoissa meikäläisen tapaan.
Uskon, toivon ja tiedän kuitenkin, että maailma tarvitsee myös tämänkaltaisia touhottajia. Olkoonkin, että paljon enemmän se tarvitsee lääkäreitä, virkamiehiä, tohtoreita, poliiseja, putkimiehiä, poliitikkoja ja muita yhteiskunnan peruspilarit pystyssä pitäviä voimia. Silti myös meillä luovan alan tyypeillä on tarvetta. On ollut kautta aikojen aina kivikaudesta lähtien. Siinä missä toiset, rationaaliset ja raavaammat rakensivat asumukset, taistelivat vihollisia vastaan, tekivät tulta tai virittelivät ansoja saadakseen särvintä pöytään, herkillä aisteilla varustetut luovat kanssatoverinsa oletettavasti ratkoivat konflikteja, keksivät pyörän, pitivät porukasta huolta, havaitsivat intuitiivisten ominaisuuksiensa avulla uhkaavat vaaratilanteet ja tekivät kalliomaalauksia jälkipolvien iloksi ja tiedonlähteeksi. Samanhenkiset sukulaisensa nykypäivänä tuovat meille sisältöä elämään taiteen, kulttuurin, musiikin ja kaiken muun mukavan muodossa, joiden ansiosta se yhteiskunnan pilarien pystyssä pitäminen on karvan verran kivempaa.
Tässä ikävaiheessa myös elämän rajallisuus alkaa toden teolla iskeä vastaan. Hyvässäkin lykyssä tämä tarkoittaa noin puolenvälin merkkipaalua, sillä tämän hetken elinajanodote on naisilla lähemmäs 85 vuotta ja Suomen 2,8 miljoonan naisen yhteenlaskettu keski-ikä on 45 vuotta. Tosin, kun mukaan lasketaan kaikenlaiset ikääntymisen mukanaan tuomat krempat ja krampit, luulen että mielekkäin elämänlaatu koetaan usein keski-iän ensimmäisellä puoliskolla, ellei satu kovalla työllä ja/tai tuurilla välttämään niitä lukuisia vanhentumisen lieveilmiöinä seuraamia vaivoja. Koruton fakta kun on, että iän myötä niiden esiintyvyys yleistyy rajusti ja monilla jää eläkepäivien varalle lasketut seikkailut kokematta, kun voimat ja terveys eivät enää anna myöten. Ikävä paradoksi kun usein on, että silloin kun on terveyttä, ei ole aikaa eikä rahaa, ja sitten kun aikaa ja rahaa olisi, terveys on tiessään.
Hieman kaivelee sekin, että en koe eläneeni lainkaan vielä neljänkymmenen vuoden edestä. Tällä en tarkoita, että tarvitsisin suuria seikkailuja maailman äärissä tai jotain muuta jatkuvaa jännitystä tunteakseni olevani elossa, vaan jo pyöreän vuosikymmenen kestäneitä mielen haasteita, jotka ovat vieneet aivan liikaa kallisarvoista aikaa, jonka kernaasti olisin käyttänyt kaikenlaisten kivojen kokemuksien kerryttämiseen ja ihan vaan (minun mittapuulla) tavallisen arjen elämiseen sen sijaan että kasailisin järjen ja jaksamisen rippeitä terapian ja tablettien voimin. Koko kolkytvuotiskausi on ollut enemmän tai vähemmän vaikeuksien värittämää, vaikka toki mukaan on mahtunut myös todella hyviä hetkiä. Jos joskus kirjoitan muistelmat, niihin voi niputtaa ikävuodet 29-39 kovien aikojen vuosikymmeneksi (mikä on sinänsä hassua, koska noihin vuosiin on mahtunut myös niitä oman elämäni kaikkein parhaita hetkiä). Toivotaan, että nyt alkavan seuraavan vuosikymmenen yleiskuva on edeltäjäänsä ruusuisempi, mielellään vähemmillä piikeillä.
Onneksi omaan kuitenkin siinä mielessä kätevän psyykkeen, että vaikka huonot ajat ottaakin koville, saan vastaavasti niistä hyvistä hetkistä paljon irti - väittäisin, että paljon keskimääräistä enemmän. On sekä kirous että siunaus tuntea kaikki täysillä. Mieluummin kuitenkin niin, kuin että kaikki olisi tasaisen tappavan tylsää ja harmaata. Se tunne, kun on jostain asiasta niin täpinöissään ettei meinaa nahoissaan pysyä ja tekisi mieli tanssia pelkästä innostuksesta, on monelle korkeintaan varhaislapsuudesta etäisesti tuttu muisto, mutta minulle se on totta yhä tänäkin päivänä. Mieliala saattaa vaihdella yhdenkin päivän aikana äärilaidasta toiseen, ja huonoistakin puolistaan huolimatta ottaisin sen sata kertaa mieluummin kuin jatkuvan tasaisen taaperruksen. Saatan yhdessä hetkessä innostua kokeilemaan jotain uutta, löydän itseni tuon tuosta laulamasta ääneen ja tanssahtelemasta kesken kauppaostosten tai teen jotain muuta joka saa kanssaihmisten kulmakarvat kohoamaan kummastuksesta, mutta itseäni se vain huvittaa. Heidän aikuisuuden ankeaan ajatusmaailmaan taantunut mielensä paheksuu, kun kaltaiseni kirmailevat liukuportaita väärään suuntaan tai laskevat liukureilla pulkkamäkeä vailla varttuneiden omaksumaa vakavuutta, mutta se on heidän oma tapansa elää ja olla - ei absoluuttinen ja ainoa oikea.
Vaikka poikkeankin monella tapaa ikäisteni verrokkien valtavirrasta, koen kuitenkin että omallakin panoksella on ollut merkitystä tämän maailman kulkuun. Jos ei nyt isommassa skaalassa, niin ainakin yksilötasolla, sillä tiedän tekemäni taiteen tuoneen iloa monelle isommalle ja pienemmälle. Kaikki ne taidetyöt, runot, kuvatuotteet, valokuvat, kepparit sun muut tuotokset ja tapahtumat joita olen touhunnut, niistä saadun palautteen perusteella on tullut tehtyä monta ihmistä iloiseksi. Ja se riittää minulle. Kun tuskin voin paljoa vaikuttaa maailmanlaajuisesti valtaapitävien viirauksiin, niin koetan toimia omien resurssien puitteissa ja tuoda iloa ympärilleni. Ajatella, jos meistä jokainen tekisi samoin - silloin tämä maailma olisi aika nasta mesta elää!
Tulen jatkossakin pukeutumaan massamuodin tai Marimekon sijaan bändipaitoihin ja nahkarotseihin, kuuntelemaan kasarirokkia kovaa ja korkealta, laulamaan ääneen laulutaidon puutteesta huolimatta välittämättä kuka sattuu kuulemaan, ajamaan harmaan farkku-Avensiksen tai ilmastotietoisen sähkökulkineen sijaan jollain kovaäänisellä teinikapineella, tekemään harkitsemattomia ja puhtaasti intuitioon perustuvia päätöksiä hetken mielijohteesta ja olemaan impulssien vietävissä, sillä niin minä itse koen saavani tästä elämästä eniten irti. Ja aivan taatusti tulen tekemään kasapäin virheitä ja kehnoja päätöksiä, joista toki toivon mukaan opinkin jotain, mutta täydellisyyteen en jatkossakaan edes yritä pyrkiä. Kyllä tälle elämän mittaiselle matkalle kuoppaistakin kyytiä mahtuu, sillä aina tulee myös tasaisempaa taivalta kun vaan muistaa pitää niiden monttujen kohdalla kovempaa kiinni ettei tipahda kyydistä.
Ja ehkä tulen sittenkin juhlimaan tuota niin kovin pelättyä merkkipaalua, joka jo reilun neljän kuukauden päässä siintää. Sillä niin kliseistä kuin se onkin, ikä on lopulta todellakin vain numero, ja se mitä ne numerot pitävät - tai eivät pidä - sisällään, on ihan meidän jokaisen omissa käsissä.
Sellaista rönsyilevää ajatuksenjuoksua tämän vuoden alkuun.
Hyvää/edellistä parempaa vuotta itse kullekin - ja täällä minä kameran kanssa olen, ken tarvitsee, kyllä se edelleen kädessä pysyy.
Kuulemisiin!
Comments